Paluumuutto ja muita syvällisyyksiä

No heipä hei!!

Taas on elämässä sellainen ratas pyörimässä että itselle rakkaat mutta vähän toisarvoiset asiat jää ihan sivu suun, kun eräs iso asia tuli taas harkinnan eteen. Minä nimittäin muutan takaisin kotikuntaani, ja raahaan Samulin mukaani. Jotkut on nyt äkkiseltään luulleet, että olen muuttamassa yksin, mutta se ei pidä paikkaansa. Kyllä tuo minun rakas tulee mukana. Olemme tästä asiasta keskustelleet; somekanavani ovat minun somekanaviani, joissa hypetän mun juttuja, ja vaikka puhunkin itsestäni esim tässäkin yhteydessä ("minä muutan, minun kotini"...), kyllä se mieskin siellä mukana on. Mun tapani olla innoissaan on kovin näkyvä ja kuuluva, kun taas tämä mies pakkaa tyytyväisenä elektroniikkojaan ikeakasseihin ja myhäilee tyytyväisenä, kun meidän nykyinen asunto kassi kerrallaan tyhjenee. Vaikka minulla on Samulin lupa mainita hänet täällä, se on kuitenkin minä, joka tätä kirjoittaa ja kenen vinkkelistä nämä asiat on kirjoitettu, joten en koe tarpeelliseksi tuoda häntä tapetille täällä :)

Mutta kuten mainitsin postauksessa, jossa kerroin ruokavalioni muuttumisesta, haluan muokata ympäristöäni sellaiseksi, jossa on hyvä olla. Siitä heräsi ajatus, jota sitten kypsyteltiin hissukseen. Täältä me haluttiin muuttaa pois, saunalliseen rivitalokolmioon Varsinais-Suomen alueella. Syitäkin on muutama, mm. se, että halutaan koiralle kivempi koti. Kerrostalo ei selkeästi ole Röllin paikka, sillä rappukäytävän äänet on pienoinen stressin aihe meidän vahtitaipuvaiselle koiralle. Lisäksi tässä on tapahtunut ikävämpiäkin asioita, kuten varkaus, mikä oikeastaan lisäsi sellaista epämukavaa tunnetta - tällaista pahuutta karkuun ei toki pääse vaikka maailman tappiin muuttaisi, mutta valehtelisin jos en väittäisi sen tapahtuman jättämän mälsän ilmapiirin vaikuttaneen meidän lähtöpäätökseemme.

Eli, hiihtolomasta suurin osa meni jännittämiseen, kun sain kuulla tästä vapaasta asunnosta ja sitten sovin näytön lauantaille, joten muutaman päivää lähinnä istuin käsieni päällä, pyörin kaupassa ympyrää ja yritin tulla uuden piirteeni - eli tämän järkyttävän jännittämisen - kanssa toimeen. Hiihtoloman lauantaina sitten pääsin astumaan ensimmäisen kerran tämän asunnon ovesta sisälle... Ja vajaa pari viikkoa myöhemmin kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen.

En ole mikään piirtäjä, mutta suurimmassa tunteen palossa syntyy joskus sisustussuunnitelmia...

Tämä asunto on kolme neliötä tämänhetkistä pienempi, saunallinen kolmio rauhallisesta rivitalosta. Meillä on isohko takapiha, iso olohuone, pieni makuuhuone, työhuone, vaatehuone, I:n mallinen keittiö ja sanoinko jo sauna? Asunnossa remontoidaan keittiö sekä kylpyhuone tässä tulevien viikkojen aikana, kun vaan saadaan asbestitestien tulokset. Nämä ko. testit tuli pakollisiksi vuodenvaihteessa, ja ne on tehtävä esimerkiksi 70-luvulla rakennettuihin asuntoihin, joissa tehdään keittiö- ja kylpyhuoneremonttia, ja nyt odottelemme sitten niiden testien tulosta. Eipä tuolla asialla ole leikkiminen. Voi kuitenkin olla mahdollista, että tulemme ensimmäiset viikot asumaan remontin keskellä, sillä 1.4. mennessä meidän tulee olla kadonneet tästä nykyisestä, banaanilaatikkojen ja ikeakassien täyttämästä asunnosta.

Lienee sanomattakin selvää että olen jo ihan täysillä menossa, huolimatta näistä remonttijutuista - kaikki käy, kun nyt vaan päästään eteenpäin! Olen myynyt ja kierrättänyt tavaroita ja vaatteita, pakannut, kiertänyt Ekotorit ja Ikean. Uuteen kotiini tulee mm. kenkäkaappi jota olen kaivannut jo täällä sekä aikuistenoikea kirjahylly. Ostimme myös ekotorilta uuden sohvapöydän! Mä niin jo näen mun uuden kotini, ja itseni, koirani ja mieheni siellä, että olen pakahtua onnesta tätä tekstiä kirjoittaessani!!!

Tämä vajaa vuosi tässä kaupungissa opetti ennen kaikkea yhden asian: Kaunis kuori ei tee asunnosta kotia. Vaikka meidän kämppä on viimeisen päälle rempattu ja miellyttää mun silmää, on tästä se joku puuttunut. Tämä on nyt kolmas muutto 2 vuoden sisään ja toivon että tämä on tietynlainen käännekohta. Valmistun toukokuussa ja aloitan työt. Kolmen viikon sisään olen muuttanut kotiin, jossa pinnat eivät huo-u ihan tätä päivää, mutta joka tuntuu jo nyt, kylpyhuoneen katto irti revittynä ja keittiö palasina, enemmän kodilta kuin nämä kaksi aiempaa. Uskon että nyt vihdoinkin elämä on kääntänyt minulle sen sivun, jossa kaikki hyvä karma kääntyy puoleeni. Ketään toista tai toisien harmeja vähättelemättä, koen, että ehkä nyt on mun hyvän - edes vähän paremman - tuurin vuoro. Melkein koko lähisukuni on lyhyen elinikäni ajassa saateltu haudan lepoon ja tuntuu välillä, että olen elänyt hautajaisista hautajaisiin, läheisempien ja ei niin läheisten ihmisten, kuolema on tosi vahvasti ollut läsnä, ikäväkin melko usein. 2008 lähti minulle rakas kummisetä ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, ja vasta viime vuosina olen alkanut entistä enemmän kaivata esimerkiksi pappaa, joka kuoli kun olin 9-vuotias. Välillä se ihan oikeasti pistää rintaan, kun muistelen niitä aurinkoisia hellepäiviä kun pappa kiikutti minua valkoisessa riippumatossa mummilan pihamaalla ja minulla oli päälläni vain mummin ompelema, valkoinen, pitsein koristeltu kesämekko. Nyttemmin toinen niistä riippumattoa kannattelevista puista on kaadettu, ja puutarhakin vähän eri näköinen, eikä se mekkokaan enää taida mahtua mun päälle. Talo on paikallaan, ja mummin ja pappan läsnäolon voi välillä tuntea pienenä tuulenvireenä poskella. Joskus kun kierrän mummilan pihamaata, voin kuvitella mummin kitkemässä kukkapenkkiä tai kaatamassa meille keltaista jaffaa mukeihin, kun minä ja pappa touhuamme tontin laidalla jotakin, tai kaivamme kalareissua varten kastematoja perunamaalta. Ne muistot vie minut aina lapsuuden huolettomiin aikoihin, jolloin suurimmat murheet taisi olla Hessu-pupun ja Leevi-marsun poisnukkumiset tai, kun en saanut leppäkerttua kiinni tai uskaltanutkaan enää kiivetä alas puusta.

Nyt olen siinä pisteessä, että koulua on vain muutama viikko, sitten työssäoppimista, jonka jälkeen olen käynyt 14 vuotta opintietä, selvittänyt tieni läpi lukion ja sen jälkeen toivottavasti myös ammattikoulun. Jos luoja suo, ajattelin vain tehdä ihan tavallista alani duunia ja miettiä vähän myöhemmin, jatkaako jonnekin vaiko eikö. Just nyt tuntuu niin hyvältä ajatus, että voisi olla ja elää, käydä töissä ja nauttia vapaapäivistä vähän eri lailla. Niin kalmansävytteiseksi kuin tämä virsi kääntyikin, just nyt on parempi olla kuin aikoihin, vaikka stressiä pukkaa sieltä, täältä ja tuolta. Kaikki asiat kuitenkin rullaa omalla tavallaan eteenpäin ja kohta me jo istuskellaan uuden tuvan olkkarissa ihmettelemässä uudenlaista elämää - nimittäin "Mynälifeä" <3

Olen hurjan kiitollinen ja onnellinen tämänhetkisistä tapahtumista ja kaikesta hyvästä, jota elämä on viimeisen kahdenkin vuoden aikana minulle tarjonnut, vaikka poiskin on pitänyt jotain antaa. Lupaan palata pinnallisempien sisustushömppäjuttujen kanssa heti kun on enemmän kerrottavaa! :) Röllikin ehti täyttää 1v. ja vaikka mitä....



Terkuin, Suvi