Pakko vähän puhua - kuukauden ensimmäinen

Aina välillä mä mietin mun blogiani, olen jo tuhannen kertaa aiemmin sanonut pohtivani tämän kirjoittamista. Mun perässä pysyneet, ihmiset oikeasta elämästä hyvin tietävät mitä viime vuoden aikana tapahtui, osa tämänkin vuoden tapahtumista. Tarkoitan nyt niitä face-to-face ystäviä, jotka on pakostakin joutuneet osaksi mun drama llama-elämääni, ja jostain syystä jaksaneet ainakin tähän päivään asti. Tänä vuonna olen oppinut vähän uutta ja tärkeää itsestäni ja muista. Joskus kannattaa antaa anteeksi. Itselleen ja muille. Olen antanut itselleni anteeksi, opetellut ymmärtämään itseäni sekä antanut mahdollisuuden mulle ennen läheisille ihmisille, joita mulla todella oli välillä myös ikävä. Toisesta päästä jotkut ihmiset vaan poistuu elämästäni, ilman suurempaa draamaa, tai draamankin kanssa, eikä takaisintulo ole aiheellista.

Haluan vielä mainita että okei - tämä postaus saattaa kuulostaa yhden naivin tytön valitukselta elämästä, jossa oikeasti on kaikki hyvin. Niin varmasti onkin, mutta kukaan muu ei pääse mun pöksyihin kokemaan tunteita niin kuin minä tunnen. Mä välitän ihan hurjasti mun ympärillä olevista ihmisistä, välillä unohdan itsenikin kun huolehdin niin kovin muista. Muistutuksena vain, että niin syvälliseksi kuin tämä postaus saattaa mennäkin, se ei silti ole koko totuus minusta. Vaikka nyt valitan siitä, miten rankkaa on ollut kun on tapahtunut asiat x ja y, on paljon muuta, paljon enemmän myös hyvääkin kuin mitä tähän kirjoitan. Musta kuitenkin tuntuu välillä että mulle tapahtuu niin paljon sellaista, mistä en yksinkertaisesti saa sanaakaan ulos, en tekstinä enkä puheena.

Arvatkaa mitä sitten tapahtuu?

Minä ahdistun. Ahdistun, ahdistun, ahdistun. Mun sisälläni olevat asiat paisuu ihan järkyttäviin mittakaavoihin, olen vihainen, en kestä vastoinkäymisiä, lopulta luhistun vaikkapa keittiön nurkkaan ja itken, rääyn niin ettei loppua näy ja hakkaan päätä seinään. En koe olevani täysin sekopäinen, joskus vaan liika on liikaa, enkä osaa ajoissa sanoa, että nyt sattuu, voidaanko jutella. Mainittakoon vaikka, että mun isä on ollut sairaalassa, ja säikähdin ihan pirusti, sillä lääkärin sanat ei olleet mukavimmat siinä kohtaa kun isä otettiin osastolle antibioottitippaan. Mun mamma on kiertänyt eri laitoksia kaaduttuaan, kiertänyt jopa teho-osaston kautta päätyen kaikkien onneksi lopulta kotiinsa. Yksi mun hyvä ystävä on jo muuttanut ulkomaille enemmän ja vähemmän pysyvästi, toinen on lähdössä parin viikon päästä. Maailma on nykyään pieni mutta mun suruni aluksi - tunnetusti - hurjan suuri.

Paljon hyvää on tapahtunut - sain työpaikan kesäksi, viihdyin työpaikallani, siellä oli huippukivat ihmiset, mutta kaikki loppuu aikanaan. Sitäennen muutettiin poikaystävän - avopuolison kanssa toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne meitä (se on jotenkin kivaa). Me ostettiin nähtävästi meille maailman ihanin, persoonallisin ja yksilöllisin koira Rölli. Meillä on tosi kiva koti, asiat tosi hyvin ja pikkuhiljaa tuntuu taas että alan saavuttaa sellaisen enemmän tasapainoisen elämän kuin ennen. Mä olen yrittänyt ja yrittänyt muistaa, että asioilla on tapana järjestyä, niinhän siinä on käynyt, moni asia on onnistunut, eikä pahin ole tapahtunut.

Koulu alkoi taas. Olen salaa ylpeä itsestäni, sillä yritin aloittaa jollaintavalla uudella asenteella kaiken. Epäröin hetken "luokkaretkelle" osallistumista, mutta päätin heittää ennakkoluuloni menemään ja vastasin myös omaksi yllätyksekseni, että okei, lähden mukaan. En kadu päätöstä hetkeäkään. Mulla oli superhauska päivä, ja oikeastaan tuntuu ihan tyhmältä, että olen yrittänyt sulkea itseni ihan tahallaan ulos porukasta.

Jostain menneisyydestä mulle on jäänyt päälle sellainen "no mut ei ne mua huoli"-ajatus. Parempi vaan omissa oloissa, oon kuitenkin liian omituinen/erilainen/räiskyvä/tms yhtään mihinkään. Jos joku ehdottaa mulle jotain, ensin menen pieneen paniikkiin ja mietin, olikohan toi nyt hetken mielijohteesta joku heitto, ja saatan mielipuolisuuteen asti kysyä, että olitsä tosissas, haluutsä mun kanssa kahville? Ainakin omassa päässäni. Sitten itse kahvilassa olen ihan vaikeana ja mietin, että olenkohan mä nyt ihan omituinen.

Onhan se totta. I'm a hell of a person, ulospäin saatan vaikuttaa just sellaiselta päällekäyvältä ämmältä, joka vähät välittää ja nauraa vähän itsekin itselleen ja mulla on mielipide kaikkeen ja kaikki muut on vähän enemmän perseestä kuin mä. Välillä se on kuin puukko suoraan vasemmassa keuhkossa, enhän mä oikeesti ole niin vahva. Tulen kotiin ja parun silmämeikit poskilla koiran turkkiin, kun on paha olla. Enhän mä nyt äidille, saati avokille voi ruveta parkumaan, on muillakin ongelmia. Vanhemmiten olen tajunnut miten paljon ennakko-oletuksia mulla on siitä mitä muut ihmiset musta mahtaa ajatella. Loppuenlopuksi olen ihan tavallinen 20-vuotias nuori nainen. Tiedättekö mistä haavailen just nyt? Häistä. Mä en haaveile prinsessahäistä, vaan sellaisista häistä joissa minä päädyn naimisiin mieheni kanssa, juhlittaisiin aamuun asti, matkustettaisiin johonkin mukavaan paikkaan ja unohdettaisiin arkinen elämä vähäksi aikaa. Rahaa ei tarvitse kulua loputtomiin, mun puvun ei tarvitsisi olla mitenkään ihmeellinen, meikinkin voisin itse tehdä. Kirkkoa ja pappiakaan ei välttämättä tarvittaisi. Voisin karata naimisiin. Olla vaan rouva S. Ihan koko loppuelämäni.

Mitä kuitenkin eniten haluaisin, olisi vähän parempi fyysinen olo. Koska fyysisestä lähtee myös lanka psyykkiseen ja toisinpäin. 

Näkeehän sen tuosta. Peilikuva kertoo että jotain on taas tapahtunut, nimittäin vaa'an numero on pikkuisen isompi kuin vuosi sitten. Mä olin ihan liekeissä koko viime vuoden alun, pudotin painoa ja peilikuv todella miellytti. Itsetuntoakin tunnuin omaavan puolet enemmän. Olen aloittanut alusta 1010128203 kertaa, ilmoittanut siitä kovaan ääneen, mokannut ja kyllästynyt taas yrittämään. 

En ole oikeastaan tehnyt kummempia muuttaakseni tämänhetkistä tilannetta. Rölli tosin on muuttanut sitä - yleensä päivän ensimmäinen ja viimeinen juttu on nimittäin ulkoilu. Huomaan kyllä näiden happihyppelyiden vaikutuksen elämääni, eikä se nyt negatiivinen voi ollakaan. Lihomiseni on vaikuttanut itsetuntoon nakertaen, en enää nauti avopuolisoni kosketuksesta, ennen rakastin esimerkiksi niskan hipsuttamista, mutta nyt käsken pitää näpit kaukana, sillä mua ällöttää sinne kertynyt lisärasva. Ja tämä on vain yksi esimerkki, onhan se vaikuttanut ihan kaikkeen koskemiseen ja läheisyyteen. Hän saattaa halata minua ennen nukkumaanmenoa ja minä purskahdan itkuun, että mitä sinä mun läskejäni siinä rakastat. Mene pois.

Nyt mä kuumeisesti pohdin, mitä mä tekisin tälle tilanteelle. Olen päättänyt että päätän pieniä asioita ehkäistäkseni "liian lujaa menemistä" ja isoja takapakkeja. Esim. että nyt aloitan sillä, että yritän muistaa juoda vettä kaksi pullollista päivittäin. Eka päivä meni muuten reisille, mutta huomenna on päivä uusi. En enää haluaisi tuomita itseäni ensimmäisestä mokasta.

Yritän tehdä kaupassa parempia valintoja, jättää sen suklaan hyllyynsä. Siinä olen onnistunut vaihtelevasti tosi hyvinkin. Yleensä isoin virhe on se ensimmäinen "no mä nyt tän kerran". Paras on vältellä koko kauppaa, kunnes karkkihyllyn ohi voi vain kävellä.

Kun listaan mulle mielekkäitä liikkumistapoja, ihan ykkönen on uinti, kakkosena kävely ja kolmantena "hiking" - tykkään luontopoluista ja metsässä mönkimisestä, luontopolku on siihen enemmän kuin passeli vaihtoehto. Ensimmäiseen kahteen on hyvät eväät ihan tässä kodin vieressä, ja kävelyä tulee harrastettua koiran kanssa jo valmiiksi ja sitä voi aina lisätä. Mä pidän liikkumisesta. Koira on ollut hyvä kimmoke ja hänellä on ollut ainoastaan positiivinen vaikutus elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan aloin pikkuhiljaa vajota sohvan sisään, väsyä ja syödä. Osasyy löytyi ilman muuta kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta tänä syksynä en aio antaa sille valtaa vaan koluan vaikka jokaikisen luontaishoitotavankin ja aion pysyä jaloillani. Mua suorastaan ärsyttää huomata joidenkin ajatukset siitä, että tällainen lihava ihminen ei voi pitää liikunnasta ja että rakastan enemmän sohvaani kuin raitista ulkoilmaa. Bullshit. 

Tällaisen tekstin naputtelin ajalla, kun olisi varmasti ollut viisainta nukkua. Aamulla tapaan koulukaverini yhteisen lenkin merkeissä, olen enemmän kuin innoissani, paitsi ehkä juuri herätyksen pärähtäessä soimaan. Mulla on vapaaviikko opetuksesta, mutta opiskelen anatomiaa, treenailen koiran kanssa, tapaan ystäviä ja perhettä. Uskoisin, että nyt mun on helpompi tarttua myös bloggaamiseen, kun sain kerrottua, mitä mulle ihan oikeasti kuuluu. :-) Lyhyesti vielä: Pyrin aina positiiviseen lopputulemaan, huomenna on aina uusi päivä, koskaan ei ole liian myöhäistä, yrittäminen kannattaa aina. Avoimepiin postauksiin tähdäten <3: