Minä & 2015

Lyhyesti itsestäni: nimeni on Suvi, olen 19-vuotias. Asun Uudessakaupungissa poikaystäväni kanssa. Meillä on lemmikkihamsteri Möttönen. Opiskelen lähihoitajaksi ensimmäistä vuotta, jäljellä enää puolitoista. Blogeja mulla on ollut vuodesta 2009, mutta mun mielenkiinto usein loppuu ja haluan aloittaa uudelleen ja uudelleen. Yksi tämän vuoden tavoitteista on pysyä tässä osoitteessa vuoden loppuun saakka. Kirjoitin v. 2014 ylioppilaaksi ja muutin omilleni. Minulla on yksitoista vuotta vanhempi isosisko. Olen kahden lapsen ylpeä täti. Luonteeltani olen kilipää, mutta lähes joka taitteessa hymysuinen, suorastaan ilkikurinen. Puolen vuoden hoitajaopiskeluiden jälkeen tiedän missä mun pitää olla, ja olen tyytyväinen alanvalintaani. 

Tämän blogin nimi oli alunperin "Something beautiful in every day", mutta lyhensin sen tähän Something beautiful-malliin. Tuota ajatusta mietin päässäni vuoden vaihtuessa, että tämän vuoden jutun täytyy olla se, että kaikissa päivissä on jotain hyvää. Olen eritysesti viime vuosien jäljiltä kyllästynyt yltiönegatiivisuuteen ja -negatiivisiin ihmisiin. Pyrin keräämään ympärilleni hyvää, tekemään hyvää ja ajattelemaan hyvää. Tuleva ammattini inspiroi minua, sillä puolessa vuodessa olen päässyt kokemaan mm. sen, kuinka sadannetta vuotta elävä vanhus itkee, kun pääsee ulkoilemaan, ja kuinka äijälauman saa maalaustehtävän äärellä hiljentymään ja sutimaan tuntojaan paperiarkille musiikin tahtiin.

Vuoden vaihduttua olo on seesteinen. Viime vuoden vuoristorata jäi luojan kiitos historiaan. Mun elämä alkaa viimein muistuttaa normaalia, tasapainoista elämää kaiken viimevuotisen jäljiltä. Viime vuosi oli hirveä, hankala, täynnä muutoksia, enkä oikein jaksanut panostaa mihinkään asiaan niin paljon kuin olisin halunnut. Ylioppilaaksi valmistuin kuin sumussa, painoin lakin päähän, läimäisin oven kiinni takanani ja poltin sillat taaksepäin. Eteenpäin oli vaan pakko mennä. En jaksanut enää vanhaa ja uskoin että mulla on täydet tsäänssit hitusen parempaan elämään. Tajusin rakastuneeni pahemmin kuin annoin itseni edes uskoa, viiletin baarien kanta-asiakkaana koko aurinkoisen kevään, juhlin tyttökavereiden kanssa ihan-vaan-koska-elämä-on-jees. 1.6. päivitin sekavan suhdestatukseni mallille "parisuhteessa". Päästin vihdoin Samulin sataprosenttisesti elämääni, ja kuinka onnellinen olenkaan, että niin tein. Olemme nyt olleet virallisesti yhdessä puoli vuotta, mutta tuntuu, kuin olisimme jakaneet kaiken jo potkupukuikäisestä lähtien. Välillä sanomme täysin samaan aikaan täysin saman asian. Ehkä olemme toistemme peilikuvia, mutta kuten sanottu: totesin jo, ettei itseni täysi vastakohta voi ikinä tehdä minua onnelliseksi. Tarvitsen jonkun joka pääsee mieleni sisälle kuten itse siellä olen. 

Uuden vuoden kunniaksi olen myös vaalentanut hiuksiani. Anoppini ja Samuli ovat koko loman hokeneet juurikasvuni perusteella, että kyllä mulle sopisi vaaleampi väri. Tallinnassa ollessamme, Prismaa kierrellessämme tuli sitten käveltyä hiusvärien ohitse. Olin kyllä lentää pyrstölleni, sillä syoss:in värinpoisto maksoi kuusi euroa. Ostin siis sellaisen. Samulille ostin Schwarzkopfin punaista hiusväriä kahdella eurolla... Jep. Eli tänhetkinen tilanne on hieman kellertävä, mutta aika lähellä sellaista, johon nyt ensin pyrinkin. Nyt aion pitää väritaukoa ainakin hiihtolomaan asti, eli pari kuukautta. Katson sitten, raaskiiko hiuksia kiduttaa lisää. Näihin on nyt tehty kaksi värinpoistoa ja yksi sävyttävä hoito. Viimeistään kesällä aion nauttia niin paljon ystävästäni Auringosta, että saa tukkakin vaalennushoitoa. Tosin siitä en tiedä, kauanko tässä vaaleammassa kuontalossa tulen viihtymään. 

Terveyden kannalta vuosi 2015 tulee olemaan varmaan jonkinsortin läpimurto minulle. Juuri tänään, kun aloitin kirjoittamaan tätä postausta, sain kaipaamani puhelinsoiton lääkäriltäni. Aloitan lääkehoidon ja toivottavasti saan selityksen kilpirauhasoireilleni, jotka pahenivat jälleen syksyllä. Koulupäivät olivat kahdeksasta neljään, joiden jälkeen saatoin nukkua lähestulkoon koko illan. Selittämättömiä parin päivän kurkkukipuja melko usein, ja edelliskesänä yhtäkkiä streptokokin aiheuttama todella paha nielutulehdus. Vaikka lenkkeilin säännöllisesti eikä ruokavalioni suuremmin poikennut kesästä, lihoin lähestulkoon joka kilon jonka pudotin alkuvuonna ja kesällä 2014 takaisin, ja vähän päälle. Olo on ollut pöhöttynyt ja voimaton (lukuunottamatta joulua, tästä voin myöntää, että tuli syötyä ja löhöttyä). Vaikka olen säännöstellyt yöunia, yrittänyt syödä kuten pitää ja kokeillut kikkaa sun toista ollakseni pirteämpi, olen silti saattanut nukahtaa minuutti sen jälkeen kun istuin sohvalle. Pahimmillaan nukahtelin koulussa käsiin nojatessani. 

En ole saanut asioita tehtyä, vaikka on pitänyt, kaikki on jäänyt jotenkin kesken. Esim. viime joulun kortit jäivät lähestulkoon jokainen antamatta, koska ne jäivät kesken, enkä yksinkertaisesti jaksanut tehdä niitä loppuun, enkä ole saanut postattua blogiini, vaikka olen halunnut. Pahimmillaan itkin sohvalla, etten vaan jaksa tehdä yhtään mitään. Pahin juttu on varmaankin se, että olen tuntunut jääpuikolta. Hirvittävä vilu, ihan kokoajan. Sormet ja varpaat kuin jääpuikot. Pitkähihainen ja villapaita päällä, silti umpijäässä. 

Kuuden viikon päästä mulla on kontrolliverikoe, ja sitten saan tietää, onko tyroksiinihoito vastaus ongelmiini!

Ja tottakai, ainahan se on mielessä. Kesä. Kesä 2015 ulee maistumaan omenasiideriltä, grilliruualta, kasviksilta. Tuoksumaan sateelta, mereltä, mansikalta. Tuntumaan painottomalta, pehmeältä, kuumalta, kylmältä. Toivottavasti saan tehdä jonkunverran oman alan kesätöitä, valitettavasti kelan typerät ansiorajat rajoittavat innostusta. Vuoden 2014 kesällä tein kuukauden töitä kaverieni kanssa, perustimme kesäkahvilan! Meillä oli huippu kuukausi, ja saatiin vähän taskuntäytettäkin. Suunnitelmissa ensi kesälle on pitkä Vironreissu, jonne lähtee auto mukaan. Tarkoitus on poistua Tallinnasta ja kierrellä Viroa.

Oikeastaan mitään muuta en kesästä ole miettinyt, kuin että Virossa haluan viettää mahdollisimman pitkän ajan. Talvella voisin lähteä joksikin aikaa johonkin lämpimään, mutta se on käynyt mielessä miljoona kertaa vähemmän kuin tämä Viron matka.

Tänä vuonna tulen olemaan melkein puolet vuodesta työharjoittelussa, ensimmäinen kahden kuukauden jakso alkaa keskiviikkona. Kaikki vaikuttaa hyvältä ja työvuorot mulle sopivilta. Uskon vahvasti että tulen viihtymään paikassa, johon keskiviikkoaamuna silmät ristissä suuntaan.Tulevaisuudessa en tule kovin paljoa puhumaan töistäni, sillä minua sitoo vaitolovelvollisuus ja koulun puoleltakin kehoite olla puhumatta töistä sosiaalisessa mediassa.

Se mitä haluaisin tässä blogissa tuoda esille, on ihan tavallinen elämä ja pienet asiat, joista voi olla iloinen. Itse tykkään kauheasti vaatteista, koruista, meikeistä sun muusta hömpästä, joten niiltäkään tuskin vältytään. Nyt lähiaikoina olisi tarkoitus postata ostoksista, lomakuvakollaaseista, ja yrittää pitää mielenkiinto hommaan yllä. En tehnyt uudenvuodenlupauksia, koska en usko niihin. En myöskään lähde mukaan kuntosalibuumiin, enkä hehkuta instagramissa superfood-diettiä, vaan annan asioiden tapahtua ja kulkea omalla painollaan, oli sitä sitten liikaa tai ei. ;)